Kävimme opiskelijakollegoidemme kanssa Kansallisteatterissa katsomassa avoimen kenraaliharjoituksen Heidi Räsäsen käsikirjoittamasta ja ohjaamasta näytelmästä Vihan veli. Näytelmä on ollut nähtävissä teatterin suurella näyttämöllä 6.4.2011 lähtien. Näytelmä on kategorisoitu kauhufantasiaksi ja se ilmentää erinomaisesti lajityyppiään ja nykyaikaa.
Näytelmässä poliisi saapuu koululle saatuaan nimettömän ja tuhruisen kirjeen kiusatulta oppilaalta. Epävarmanoloinen poliisi ryhtyy ehkäisemään kiusaamista, mutta herättää samalla muistonsa omilta kouluajoilta koulukiusattuna olemisesta. Koulun rehtori on ummistanut silmänsä kiusaamiselle ja käyttäytyy muutenkin välinpitämättömästi sysäten suurimman osan vastuusta oppilaille. Hänen suurin huolenaiheensa on vankilasta karannut murhaaja, jonka jäljet johtavat salaperäisesti koululle. Oppilaat hätääntyvät murhaajasta saadun tiedon kuultuaan ja alkavat kukin näyttää mitä kummallisimpia puolia itsestään. Näytelmä kasvaa lopulta allegoriseksi sensaatioksi, jossa on havaittavissa niin vanhoja kuin uusiakin ilmiöitä ja tapahtumia.
Wanda Dubielin näyttelemä poliisi on ulkoapäin kova kuin kivi, mutta sisintä raastaa muistot kiusattuna olemisesta. Mielestäni näytelmän aikana poliisi samaistui liikaa oppilaisiin, eikä eroa näiden välillä enää lopussa ollut. Poliisi oli kuitenkin keskeinen henkilö ja näyttelijän suoritus oli todella onnistunut. Jukka Puotilan näyttelemä rehtori on puolestaan itsevarma, mutta ehkä useaan otteeseen liiankin häijy ja piittaamaton. Rehtori tuntui jättävän oppilaat välillä tyystin oman onnensa nojaan vailla mitään suojaa. Rehtori ilmensi mielestäni hyvin vahvasti entisajan jyrkkiä rehtoreita, joilla omat arvot menivät helposti lähes kaiken edelle. Mielestäni Jukka Puotila suoriutui roolistaan ilmiömäisesti.
Oppilaat omaavat jokainen persoonalliset piirteet käyttäytymisessään ja pukeutumisessaan. Anna Paavilaisen näyttelemä Hulluseepra on hyvin vilkas ja utelias tyttö. Hän pyöriskelee välillä jopa epätoivoon vajonneena itseensä ja hyväksyntään liittyvien kysymysten ympärillä. Näytelmässä Hulluseepra kaipaa ystävää ja ihmistä, jolle voisi purkaa pahaa oloa. Lisäksi hänet nimetään välinpitämättömän käytöksensä takia Suomen Huippuhuora malliksi. Anna Paavilainen suoriutui vaativasta roolista mahtavasti. Hulluseepran rooli oli mielestäni näytelmää kasassa pitävä ja todella värikäs roolihahmo. Emilia Sinisalon näyttelemä Isopääelina jää näytelmässä muiden varjoon. Hän vaikuttaa hiljaiselta ja totella ujolta. Näytelmässä Isopääelina joutuu kiusatuksi moneen otteeseen juuri erilaisuutensa takia. Näytelmän edetessä Isopääelinan itseluottamus kasvaa ja hänestä ilmenee arvaamattomiakin puolia. Isopääelina oli mielestäni liian sekava hahmo. Hänen toimintansa jäi välillä hämärän peittoon, enkä ainakaan itse saanut roolihahmosta tarpeeksi irti. Emilia Sinisalo suoriutui mielestäni vaativasta roolistaan kuitenkin hyvin.
Tuomas Kiiliäisen esittämä Lerppapelle on hauskan omalaatuinen, mutta välillä hieman säälittäviäkin tunteita herättävä roolihahmo. Hän on luonut itselleen savijättiläisen kilveksi kiusaamiselle ja kaikelle muulle pahalle. Lerppapelle on hieman erilainen, mutta loppupeleissä kulkee massan mukana. Lerppapelle oli persoonallinen hahmo joka jäi vahvasti mieleeni, koska uskalsi olla erilainen ja vastustaa pelottomasti kiusaamista. Tuomas Kiiliäisen roolisuoritus oli loistava. Jussi Nikkilän näyttelemä Oravantappaja käyttäytyy häirikön elkein ja on muutenkin hieman epätasapainoinen tekemisissään. Oravantappaja on ajoittain rasittavan inhottava, joka nauttii muiden kiusaamisesta ja härnäämisestä. Hän herättää monien muiden oppilaiden silmissä paheksuntaa toimiessaan välillä liiankin spontaanisti. Jussi Nikkilä suoriutui vaativan oloisesta roolistaan erinomaisesti ja osaavasti. Tuomas Niittymäen esittämä Kraaca on ehdottomasti näytelmän erikoisuuden perikuva, lähinnä ulkonäkönsä puolesta. Hameeseen ja mustaan sonnustautunut Kraaca on tyypillinen nuori, joka kuuntelee mielellään muita ja tuo hieman muita varovaisemmin esiin ajatuksiaan. Kraaca herätti väliin minussa jopa hupaisuutta, muuten niin surullisen ja synkän oloisessa näytelmässä. Samuli Niittymäki suoriutui roolistaan oppikirjamaisesti.
Niina Kaipaisen esittämä Leppäkerttu ilmentää hyvin keskiverto nuorta, joka ei oikein löydä omaa paikkaansa. Näytelmässä mieleeni jäi kun muut haukkuivat Leppäkerttua varkaaksi. En saanut roolihahmosta kauheasti irti ja se oli tylsää. Niina Kaipainen suoriutui roolistaan niin ikään mainiosti. Eero Ritalan näyttelemä Kullervo oli itsepäinen, periaatteellinen ja rohkea. Hänen käytöksessään oli myös hieman uhoamista tuttuun miesmäiseen tyyliin. Näytelmässä Kullervo repeää vähän väliä hallitsemattomiin raivostumisiin, jotka johtuvat muun muassa isä-poika suhteesta Rehtoriin. Eero Ritala suoriutui roolistaan uskottavasti.
Näytelmän valaistus (Tarja Ervasti) oli hyvä ja juuri sopivan synkkä genreensä. Lavastus (Pekka Korpiniitty) herätti huomiota ja toimi loistavasti keskeisenä tunnelman luojana. Musiikki- ja ääni (Tuomas Fränti) toimi mukavassa symbioosissa näytelmän kanssa. Laulut ja koreografia (Eeppi Ursin ja Reetta-Kaisa Iles) olivat pelkistetyn näköisiä, mutta sopivat hyvin näytelmän henkeen. Videot (Mari Keski-Korsu) olivat mukaansatempaavan outoja ja sopivat näytelmään. Mielestäni näytelmä oli välillä liian sekava. Kokonaisuudessaan näytelmä oli hyvä, mutta sen ainainen allegorisuus ei viehättänyt loppuun asti. Joka tapauksessa ymmärsin näytelmän keskeisen idean: jokainen meistä voi olla kiusaajan tai kiusatun saappaissa. Ehkä meistä jokainen onkin jossain vaiheessa näitä molempia. Näytelmään ja näyttelijöihin oli suhteellisen helppo samaistua niin hyvässä kuin pahassa.
