Kumpuavat vihan tunteet kuriin

Kävimme opiskelijakollegoidemme kanssa Kansallisteatterissa katsomassa avoimen kenraaliharjoituksen Heidi Räsäsen käsikirjoittamasta ja ohjaamasta näytelmästä Vihan veli. Näytelmä on ollut nähtävissä teatterin suurella näyttämöllä 6.4.2011 lähtien. Näytelmä on kategorisoitu kauhufantasiaksi ja se ilmentää erinomaisesti lajityyppiään ja nykyaikaa.

Näytelmässä poliisi saapuu koululle saatuaan nimettömän ja tuhruisen kirjeen kiusatulta oppilaalta. Epävarmanoloinen poliisi ryhtyy ehkäisemään kiusaamista, mutta herättää samalla muistonsa omilta kouluajoilta koulukiusattuna olemisesta. Koulun rehtori on ummistanut silmänsä kiusaamiselle ja käyttäytyy muutenkin välinpitämättömästi sysäten suurimman osan vastuusta oppilaille. Hänen suurin huolenaiheensa on vankilasta karannut murhaaja, jonka jäljet johtavat salaperäisesti koululle. Oppilaat hätääntyvät murhaajasta saadun tiedon kuultuaan ja alkavat kukin näyttää mitä kummallisimpia puolia itsestään. Näytelmä kasvaa lopulta allegoriseksi sensaatioksi, jossa on havaittavissa niin vanhoja kuin uusiakin ilmiöitä ja tapahtumia.

Wanda Dubielin näyttelemä poliisi on ulkoapäin kova kuin kivi, mutta sisintä raastaa muistot kiusattuna olemisesta. Mielestäni näytelmän aikana poliisi samaistui liikaa oppilaisiin, eikä eroa näiden välillä enää lopussa ollut. Poliisi oli kuitenkin keskeinen henkilö ja näyttelijän suoritus oli todella onnistunut. Jukka Puotilan näyttelemä rehtori on puolestaan itsevarma, mutta ehkä useaan otteeseen liiankin häijy ja piittaamaton. Rehtori tuntui jättävän oppilaat välillä tyystin oman onnensa nojaan vailla mitään suojaa. Rehtori ilmensi mielestäni hyvin vahvasti entisajan jyrkkiä rehtoreita, joilla omat arvot menivät helposti lähes kaiken edelle. Mielestäni Jukka Puotila suoriutui roolistaan ilmiömäisesti.

Oppilaat omaavat jokainen persoonalliset piirteet käyttäytymisessään ja pukeutumisessaan. Anna Paavilaisen näyttelemä Hulluseepra on hyvin vilkas ja utelias tyttö. Hän pyöriskelee välillä jopa epätoivoon vajonneena itseensä ja hyväksyntään liittyvien kysymysten ympärillä. Näytelmässä Hulluseepra kaipaa ystävää ja ihmistä, jolle voisi purkaa pahaa oloa. Lisäksi hänet nimetään välinpitämättömän käytöksensä takia Suomen Huippuhuora malliksi. Anna Paavilainen suoriutui vaativasta roolista mahtavasti. Hulluseepran rooli oli mielestäni näytelmää kasassa pitävä ja todella värikäs roolihahmo. Emilia Sinisalon näyttelemä Isopääelina jää näytelmässä muiden varjoon. Hän vaikuttaa hiljaiselta ja totella ujolta. Näytelmässä Isopääelina joutuu kiusatuksi moneen otteeseen juuri erilaisuutensa takia. Näytelmän edetessä Isopääelinan itseluottamus kasvaa ja hänestä ilmenee arvaamattomiakin puolia. Isopääelina oli mielestäni liian sekava hahmo. Hänen toimintansa jäi välillä hämärän peittoon, enkä ainakaan itse saanut roolihahmosta tarpeeksi irti. Emilia Sinisalo suoriutui mielestäni vaativasta roolistaan kuitenkin hyvin.

Tuomas Kiiliäisen esittämä Lerppapelle on hauskan omalaatuinen, mutta välillä hieman säälittäviäkin tunteita herättävä roolihahmo. Hän on luonut itselleen savijättiläisen kilveksi kiusaamiselle ja kaikelle muulle pahalle. Lerppapelle on hieman erilainen, mutta loppupeleissä kulkee massan mukana. Lerppapelle oli persoonallinen hahmo joka jäi vahvasti mieleeni, koska uskalsi olla erilainen ja vastustaa pelottomasti kiusaamista. Tuomas Kiiliäisen roolisuoritus oli loistava. Jussi Nikkilän näyttelemä Oravantappaja käyttäytyy häirikön elkein ja on muutenkin hieman epätasapainoinen tekemisissään. Oravantappaja on ajoittain rasittavan inhottava, joka nauttii muiden kiusaamisesta ja härnäämisestä. Hän herättää monien muiden oppilaiden silmissä paheksuntaa toimiessaan välillä liiankin spontaanisti. Jussi Nikkilä suoriutui vaativan oloisesta roolistaan erinomaisesti ja osaavasti. Tuomas Niittymäen esittämä Kraaca on ehdottomasti näytelmän erikoisuuden perikuva, lähinnä ulkonäkönsä puolesta. Hameeseen ja mustaan sonnustautunut Kraaca on tyypillinen nuori, joka kuuntelee mielellään muita ja tuo hieman muita varovaisemmin esiin ajatuksiaan. Kraaca herätti väliin minussa jopa hupaisuutta, muuten niin surullisen ja synkän oloisessa näytelmässä. Samuli Niittymäki suoriutui roolistaan oppikirjamaisesti.

Niina Kaipaisen esittämä Leppäkerttu ilmentää hyvin keskiverto nuorta, joka ei oikein löydä omaa paikkaansa. Näytelmässä mieleeni jäi kun muut haukkuivat Leppäkerttua varkaaksi. En saanut roolihahmosta kauheasti irti ja se oli tylsää. Niina Kaipainen suoriutui roolistaan niin ikään mainiosti. Eero Ritalan näyttelemä Kullervo oli itsepäinen, periaatteellinen ja rohkea. Hänen käytöksessään oli myös hieman uhoamista tuttuun miesmäiseen tyyliin. Näytelmässä Kullervo repeää vähän väliä hallitsemattomiin raivostumisiin, jotka johtuvat muun muassa isä-poika suhteesta Rehtoriin. Eero Ritala suoriutui roolistaan uskottavasti.

Näytelmän valaistus (Tarja Ervasti) oli hyvä ja juuri sopivan synkkä genreensä. Lavastus (Pekka Korpiniitty) herätti huomiota ja toimi loistavasti keskeisenä tunnelman luojana. Musiikki- ja ääni (Tuomas Fränti) toimi mukavassa symbioosissa näytelmän kanssa. Laulut ja koreografia (Eeppi Ursin ja Reetta-Kaisa Iles) olivat pelkistetyn näköisiä, mutta sopivat hyvin näytelmän henkeen. Videot (Mari Keski-Korsu) olivat mukaansatempaavan outoja ja sopivat näytelmään. Mielestäni näytelmä oli välillä liian sekava. Kokonaisuudessaan näytelmä oli hyvä, mutta sen ainainen allegorisuus ei viehättänyt loppuun asti. Joka tapauksessa ymmärsin näytelmän keskeisen idean: jokainen meistä voi olla kiusaajan tai kiusatun saappaissa. Ehkä meistä jokainen onkin jossain vaiheessa näitä molempia. Näytelmään ja näyttelijöihin oli suhteellisen helppo samaistua niin hyvässä kuin pahassa.

Tarinointia Canterburysta

Luin Geoffrey Chaucerin (n.1343 – 25. lokakuuta 1400) klassikoksi muodostuneen runotarinakokoelman Canterburyn tarinoita. Chaucer oli englantilainen kirjailija, runoilija, filosofi ja diplomaatti. Hän oli varsinaiselta ammatiltaan tullimestari, joka työn lomassa käänsi englanniksi monia aikakautensa merkkiteoksia. Chaucer oli ensimmäisiä kansankielellä kirjoittavia kirjailijoita aikana, jolloin latina ja ranska olivat tyypillisimpiä sivistyneistön käyttämiä kieliä. Chaucerin tunnetuimpia teoksia ovat Canterburyn tarinat ja traagiseksi luonnehdittu rakkausrunoelma Troilus and Criseyde.

Canterburyn tarinoita on 1300-luvulla kirjoitettu kokoelma runomuotoisia tarinoita. Kokoelma koostuu 24 erilaisesta kertomuksesta, joita yhdistää kehyskertomus. Kehyskertomus kertoo pyhiinvaeltajajoukon matkasta Lontoosta Canterburyyn kunnioittamaan murhatun arkkipiispan Thomas Becketin maallisia, pyhiä jäännöksiä.

Ennen matkaa kaikki kokoontuvat majatalossa ja sopivat riehakkaissa ja lähdönsekaisissa tunnelmissa, että jokainen kertoo matkalla muiden viihdyttämiseksi kaksi tarinaa. Näin syntyvät ”Canterburyn tarinat”. Tarinat käsittelevät ritariromantiikkaa, ihmisluontoa ja tavallista elämää. Toiset tarinoista ovat vakavampia ja toiset humoristisempia. Kokoelmassa esiintyvät henkilöhahmot ovat persoonallisia ja viisaita. Lisäksi heillä tuntuu olevan paljon esimerkkejä ja muistoja elämästä.

Kokoelma oli monin paikoin hauskaa ja omalaatuista luettavaa, koska se oli kirjoitettu runomuotoon. Loppusoinnukkuus melkein jokaisessa runossa herätti positiivista intoa itsessäni. Oli hauska huomata runojen olevan myös eräänlaista taidetta kirjallisuus-statuksensa ohella. Mielestäni kokoelma oli tehty rakenteeltaan nerokkaasti, muttei liian epäselvästi. Kehyskertomus ja muut tarinat sitä tukien, loivat kirjasta erittäin uuden ja monipuolisen lukukokemuksen.

Hiiret ja ihmiset laman keskellä

Luin yhdysvaltalaisen John Steinbeckin (s. 1902- k. 1968) pienoisromaanin ja klassikkoteoksen Hiiriä ja Ihmisiä. Se kertoo häpeilemättömästi kahden työmiehen, Georgen ja Lennien traagisen tarinan 1930-luvun laman aikana.

John Steinbeck keskittyi kirjailijauransa alussa mytologisten kertomusten ohella realistis-naturalistiseen Etelä-Kalifornian kuvaamiseen. Hänen kiinnostuksenkohteitaan olivat mm. meribiologia, jazz, politiikka, filosofia, historia ja myytit. Hänen ensimmäiset romaaninsa eivät saaneet kovinkaan paljon huomiota osakseen, eivätkä hyvää vastaanottoa kirjallisuuspiireissä. Steinbeck kuvasi teoksissaan yleensä köyhiä, työväenluokkaisia ihmisiä. Hänet tunnetaan varsinkin 1930-luvun suuren laman kuvaajana. Teokset ”Vihan hedelmät” ja ”Hiiriä ja ihmisiä” lukeutuivat tähän aihepiiriin. Kirjaa ”Ystävyyden talo” voidaan pitää käännekohtana hänen uralleen. Kirja nimittäin voitti California Commonwealth Clubin kultamitalin parhaasta kalifornialaisen kirjailijan kirjoittamasta romaanista. Teos Vihan hedelmät on puolestaan voittanut arvostetun Pulitzer palkinnon. John Steinbeck on voittanut Nobelin kirjallisuus palkinnon vuonna 1962. Koko elinaikansa kirjailija pysyi yksityishenkilönä, joka vältti julkisuutta.

Kirjan miljöö ja tapahtumapaikka sijoittuvat laman aikana miehiä työllistäneelle maatilalle muutaman kilometrin päähän Soledad nimisestä kaupungista. Maatila kuvataan idyllisenä ja toimivana paikkana, jonne kaikki kirjan tapahtumat sijoittuvat. Miljöö on hyvin yksinkertainen ja kyseiselle ajalle luonnollisen realistinen. On hyvä, ettei kirjan tapahtumapaikka muutu koko ajan. Näin kirjan kertomuksessa pysyy hyvin mukana eikä se tunnu sekavalta.  

Kirjan tärkeimpiä päähenkilöitä ovat työmiehet George ja Lennie. Molemmat ovat riippuvaisia toisistaan ja se yhdistää heitä. Lennie on suurikokoinen, lapsenmielinen ja hidas mies, joka ei välitä muusta kuin eläimistä ja Georgesta. Hän on rauhallinen ja tunnollinen, mutta hätääntyessään ei osaa ottaa huomioon omia voimiaan. Lennien tädin kuoltua George otti hänet huolehdittavakseen ja he ovat eläneet yhdessä siitä asti. George on puolestaan pienikokoinen ja ovela työmies. Hänen ajatuksiaan ja asenteitaan Lennietä kohtaan kuvataan kirjassa hyvin havainnollistavasti ja katkeruus huokuu vahvasti Georgesta. Hän haaveilee välillä elämästä ilman Lennietä, mutta vain pinnallisesti. Hän ymmärtää, että Lenniestä huolehtiminen on kaikkein tärkeintä ja heidän keskinäinen tarvitsevuus toisiaan kohtaan on yksinkertaisesti ylitsepääsemätöntä. Lisäksi maatilalla työskentelee kourallinen muita työntekijöitä, joiden esilläolo on satunnaista.

Kertomus alkaa, kun George ja Lennie ovat paenneet farmilta Weedsissä ja matkanneet bussilla Salinas Valleyhin. He viettävät yön metsässä puron varrella, jossa ilmenee hyvin Lennien lapsenmielisyys ja yksinkertaisuus. Lennien mieliksi George kertoo, kuinka he vielä joku päivä ostavat oman maatilan ja pitävät siellä kaneja. Seuraavana päivänä he saapuvat farmille, jossa paikan pomo saa vihiä Lennien yksinkertaisuudesta. George saa kaikesta huolimatta pomon palkkaamaan heidät kertomalla kuinka hyvä ja voimakas työntekijä Lennie on. Samalla he tapaavat pomon pojan Curleyn, joka ottaa Lennien heti silmätikukseen. Muut työntekijät pitävät uusista tulokkaista, ja Lennie ystävystyykin toisen yksinäisen miehen, afroamerikkalaisen tallipoika Crooksin kanssa. Kirjan tapahtumat keskittyvät eniten Lennien yksinkertaisuudesta syntyviin asioihin, tapahtumiin ja niiden seurauksiin.

Kirja on ollut varmasti omana aikanaan tärkeä sen keskeisen teeman takia. Kertomuksessa on esillä erilaisten henkilöiden suhtautuminen toisiinsa ja selviytyminen kaikkia koskevasta lamasta. Kirja herättää lukijassa myötätuntoa sekä ajatuksia ja lukeutuu siksi aikansa tärkeimpiin teoksiin. Kirja tuntuu entisaikaan verrattuna yksinkertaiselta, mutta sen tärkein asia on kertomuksen herättämät tunteet ystävyydestä ja uhrauksista. Tarina on säilynyt klassikkona aina nykypäivään saakka. Lieneekö syynä ollut tarinan liikuttavuus ja ainutlaatuisuus.

Hiiriä ja Ihmisiä on ollut sensuurin kohteena Yhdysvalloissa ainakin vuosina 1966- 1987 syinä esim. sopimaton kielenkäyttö, väkivalta, maallisuus ja seksi. Tuohon aikaan kirjassa esiintyvät aiheet olivat sensuurille alttiita, sopimattomia asioita ja siksi kirja lukeutuukin kiellettyihin kirjoihin. Kirjassa väkivalta ja kiroilu kuvataan melko rajattomasti ja ikävän tarkasti. Nykyään kertomuksen kielletyiksi mielletyt aiheet tuntuvat tavallisilta, eivätkä herätä suurempaa kohua. Kyseinen aika oli kiellettyjen kirjojen kultakautta, eikä kirjan sensuroinnin syyt eroa paljoakaan muista sensuroiduista kirjoista.

Valitsin kirjan, koska sen tarina vaikutti mielenkiintoiselta. Kirja täytti odotukset ja oli kokonaisuudessaan hyvin kattava lukukokemus. Kirjan alku oli mielestäni ikävystyttävämpi kuin keskikohta ja loppu. Kirja parani loppua kohden ja ratkaisu kutkutteli monesti jo lukuhermoja. Kirjaa on vaikea uskoa hauskaksi, koska sen aihe saatetaan nähdä paikoin synkkänä ja mitäänsanomattomana. Kuitenkin kirjailijan tyyliin tai itse tekstiin on piiloutunut jotain huvittavaa, mikä tekee kirjasta toisaalta surullisen, toisaalta riemuisan. Pidin itse kirjailijan  tavasta kirjoittaa, koska teksti oli helppolukuista ja selkeää. Hiiriä ja Ihmisiä on teoksena jännittävä ja alun painimisen jälkeen myös juonellisesti mukaansatempaava.

Poika ja kirjallisuuden sisin

Kirjallisuus on antanut ja ottanut jokaisen elämässä paljon. Nuorempana halusi kuulla luettavan kasapäin tarinoita ja satuja usein iltaisin ennen nukkumaanmenoa. Varttuessa hieman, kärsivällisyys kasvoi ja kykeni kuuntelemaan jo kronologisesti etenevää romaania. Epäilemättä kaikki ottavat jo lapsena ensi askeleensa kirjallisuuden häkellyttävään ja monimuotoiseen maailmaan. Olen iloisen onnellinen siitä, että hyvinvointivaltioksi lukeutuva isänmaamme tarjoaa jo päiväkodista alkaen kurkistuksen yhteen suureen kulttuurin lokeroon. Lukeminen onkin melkeinpä väistämätön asia sen oppimisen jälkeen. On kehittävää ja kiinnostavaa kun voi itse lukea asioista, eläytyä luetun tekstin mukana tai lueskella ja yhdistellä kaikkea sitä mitä ei ennen lukutaitoa osannut edes kuvitella. Silloin avautuu uusi suuri portti maailmaan ja sen yhä mielenkiintoisempiin yksityiskohtiin.

Koulussa opetetaan äidinkieltä ja kirjallisuutta rapiat kaksitoista vuotta, mikäli jatkaa peruskoulun päätyttyä yleissivistävän koulutuksen havittelua. Koen kirjallisuuden ja opiskelun merkityksen erittäin tärkeänä peruspilarina tulevaisuudelle. Monet ovat varmasti salaa vain ylpeitä siitä, että kirjallisuutta ”joutuu” opiskelemaan tai että saa ylipäätään mahdollisuuden sen opiskeluun koulussa. Kirjallisuudesta on ollut itselleni ja varmasti myös kaikille muille vain hyötyä. On hienoa ja käytännöllistä tietää asioista, lukea ja kirjoittaa erilaisia tekstejä ja tuntea kirjallisuutta yleisesti.

Suomessa asiat ovat erittäin mallikkaasti ja esimerkillisesti.  Koulussa toimivat vastuuntuntoiset erityisopettajat, jotka opastavat ja seuraavat tarvittaessa lukemista ja kirjoittamista. On suurenmoista, että kaikille taataan samat oikeudet ja mahdollisuudet lukemista ja kirjallisuutta silmällä pitäen. Kirjallisuus antaa mahdollisuuksia ja opettaa uusia tapoja tarkastella asioita. Ajattelen sen olevan suuri ja monimuotoinen asia, mikä auttaa ihmisiä ymmärtämään ja tulkitsemaan muita sekä itseään. Kirjallisuus yhdistää ja sen kautta on yksinkertaista välittää tai ilmaista asioita.

Ystäväpiireissä on luonnollisesti kaikenlaisia ihmisiä. Olen usein miettinyt miten toiset tuntuvat tietävän asioista muita enemmän. Yleinen asioiden seuraus ja opiskelu vaikuttavat totta kai, mutta myös lukeminen ja kirjoittaminen. Ihmiset jotka pitävät kirjallisuudesta tai lukemisesta käytännöllisesti positiivisella tasolla ovat usein myös kielellisesti ja tiedollisesti päteviä. Olen aina pitänyt arvossa kielellisesti rikasta ja retorisesti luovaa puhetta ja kirjoitusta. Mielestäni se vaikuttaa kuulijaan tai lukijaan erinomaisesti sekä kuulostaa vakuuttavalta. Vanhempana ja ”sivistyneempänä” huomaa omassakin kielenkäytössä pienoisia muutoksia siihen suuntaan.

Kirjallisuus on meille arkipäiväinen asia. Välillä tuntuu, että melkein unohdamme sen olemassaolon tärkeyden. Onhan kirjoilla suuri merkitys esimerkiksi oppimisessa ja opettamisessa. On ymmärrettävää ettei kirjallisuus kiinnosta kaikkia. Kiinnostus kirjallisuuteen sekä muihin elämän suuriin ja tärkeisiin asioihin kehittyy ja kasvaa iän myötä; lapsuudesta aikuisikään. Nuorempana kirjallisuus tuntui vain taakalta ja suurin piirtein turhuudelta. 

Varttuneempana sen lukuisat muodot ja kokonaisuudet ovat alkaneet kiinnostaa yhä enemmän. Tietenkin nuorempana nähdään asiat toisin, eikä se ole ollenkaan tuomittavaa.